Menen tänään katsomaan toista kertaa Martti "Huuhaa" Innasen naivistista taidenäyttelyä. Viimeksi nämä Innasen maalaamat suomalaisuuden edustajat naurattivat kovin minua ja muitakin näyttelyvieraita. Näyttely on avoinna 15. päivään toukokuuta, joten vielä ehditte. Ettekä tule katumaan, harvasta kulttuurielämyksestä tulee näin hyvälle tuulelle.

Odotin Tiina Lymiltä paljon, enkä pettynyt odotuksissani. Ihminen on ihmiselle susi, tämä tuli mieleen esitystä katsoessa, aika raadollista ja julmaa voi olla ihmisen käytös toista kohtaan. Nämä tyypit varmasti oppivat jotakin kokemuksistaan ja ovat seuraavissa suhteissaan viisaampia.

Mahtava tapahtuma: taidenäyttelyn yksittäisiin teoksiin tutustuttiin asiantuntevien oppaiden välityksellä. Yleisö sai numerolaput ja henkilökunta oli pukeutunut kuntoiluasuihin.

Ensimmäinen päivä takana studiossa, kyseessä siis Lahtarit-orkesteri. Äänitämme viisi kappaletta ja tänään saimme soittokamat ja äänityslaitteet asemiin. Kaikista kappaleista taltioimme jo demoversiot.

Jos huomenna saamme aikaan samanlaista jälkeä kuin tänään, on odotettavissa todella hyvä punksingle vielä tämän kevään aikana.

Todella vaivatonta on ollut tähän mennessä ja äänittäjä on oikein mukava ja asiansa osaava ihminen.

Toinen päivä teetti jo enemmän töitä, yhdestätoista kuuteen. Kaikista viidestä kappaleesta saimme taltioutua kelvolliset versiot ja melko kivuttomasti. Kitaroita tuplasin kaikkiin kappaleisiin ja pariin lisäsimme "mieskuoron". Miksaus jäi vielä odottamaan ja lopullisia versioita pääsemme kuulemaan parin viikon päästä.

Viidestä muustakin kappaleesta äänitimme demoversiot ja ne olivat todellakin demoversioita.

Mutta kaikkiaan todella positiivinen kokemus oli tämä studioreissu.

Pitkäjano on pitkän linjan rockvaikuttajana tunnetun Miettisen ensimmäinen romaani. Kirja on jonkinlainen roadtrip-romaani eli siinä matkataan pitkin Suomea rokkifestareilla ja -keikoilla ja tehdäänpä visiitti Ruotsiinkin. Viinanjuonti ja erilaisen rock- ja muun trivian pudottelu tuntuu olevan tärkeintä. Sujuvastihan tämän luki, vaikkei mitään elämää suurempaa kirjallisuutta olekaan. Viihdyttävä.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1981 ja kuitenkin kirjassa siteerataan Velipuolikuuta (1983-1984) ja mainitaan Juice Leskisen Deep Sea Diver -levy, joka on ilmestynyt 1983. Ja pahin huomaamani virhe oli sivulla 103: "En kyllä painajaisia ole nähnytkään sen jälkeen kun pikkukillenä Komisario Palmun erehdys -elokuvan hukkunutta rouva Skroofia pelästyin."

Mutta onko nämä laitettu tänne tarkoituksella kaltaisteni bongattavaksi?

Japanilaisesta Shonen Knife-orkesterista innostuin ensimmäisen kerran jo vuonna 1993, mutta muutaman vuoden jälkeen innostus sitten hiipui ja eikä levyjäänkään tullut enää hankittua. Palasin kuitenkin aiheeseen uudelleen vuonna 2009 ja siitä lähtien se on ollutkin menoa, tällä hetkellä taitaa olla melkein kaikki mahdollinen yhtyeen tuotanto hyllyssäni.

Odotukset olivat siis kovat, kun sain käsiini Shonen Knifen viimeisimmän Free Time-cd:n. Mutta ihan selvä pettymyshän tämä oli, melko tavanomaista rokkia, ei mitään riemastuttavaa ja hellyttävää, mikä on ollut yhtyeen jonkinlainen tavarmerkki.

Sen sijaan Live at Mohawk Place 2009-dvd oli odotukset täyttävä, kaikki hitit, siis ne hellyttävät ja riemastuttavat. Huolimatta muutamista mokista, jotka tekevät yhtyeestä vain inhimillisemmän, soitto kulkee todella mallikkaasti.

Nämä minä haluaisin nähdä livenä, kukahan toisi Suomeen?

Kaivelin kirjalaatikoita halkosouvin ohessa tässä viikonloppuna ja eikös kouraani tarttunut nippu Tom of Finlandin sarjakuvia, joita hankin joskus kolmekymmentä vuotta sitten erotiikkaliikkeestä, silloin kun porno oli vielä pornoa. Vaikka umpihetero olenkin, minulla on aina ollut silmää hienolle kuvalle ja piirrosjäljelle sekä huumorille ja varsinkin näiden yhdistelmille. Touko eli Tomppa ja Betty Page tulivatkin näillä kauppaeissuilla tutuiksi. .

Kotomaamme koko kuvan uudelleenmuotoilijoilta lienee jäänyt havainnoimatta, että suurimman globaaliin leiman ainakin läntiseen maailmaan on taiteellaan aikaansaattanut ulkosuomalaisemme Tom of Finland. Ajatelkaapa vaikka The Queenin Freddy Mercuryä: siinäpä  mies joka realisoi  Kake-hahmon stadion -rockikoniksi.

Touko loi positiivisen homoimagon, jämäkän nahkafetisistihomon Kaken alkumuomuodossaan jo toisen maailmansodan aikana yliluutnanttina Helsinkiä puolustessaan. No, piirrokset realisoituivat Kake-hamoksi ilmeisesti kunnolla vasta USA:ssa, jonne mainosalalla toimiva, pianoa ravintoloissa lisätienesteikseen soittanut kuvataiteilijanero siirtyi kysynnän kasvaessa. Tom of Finland olisi varmaan ollut kuvataidekulttuurin Nokia jos olisi jäänyt Suomeen - tai sitten ei... jälkimmäiseen viittaa nykyinen asenneilmasto kaikessa ankeudessaan.

Lörsson-orkesteri oli pyydetty keikalle Radio Hear klubille Jyväskylään ja samalla tuli minullekin kutsu pieneen dj-keikkaan kera Lörssonin. Aloitimme tuttuun tyyliin nuorisomusiikilla eli Henry Theelin Tiritomballa sen jälkeen soi ainakin Simo Salminen, Arttu Suuntala, Eilert Pilarm, Martti Innanen, Kaisa ja Kumppanit, Kreivi Lindgren, Humppa-Veikot ja mitä niitä olikaan. Yleisöä ei ollut paikalla kovinkaan monta ja osa tykkäsi ja suurin osa ilmeisesti ei, koskapa poistuivat paikalta. Mutta sehän ei näitä diskijakkipoikia harmittanut eikä haitannut, päinvastoin. Kokemus oli oikein mukava ja antoisa ja soittimiakin opimme käyttämään suht nopeasti. Voisihan näitä tehdä lisääkin.

Lörsson-orkesterin keikalla olin myös mukana, rumpalin poistuessa hakemaan juomaa, tuurasin häntä. Istuin rumpujen takana ja pyyhin hikeä.

The A-Bones heitti keikan Tavastialla tuossa joku viikko sitten. Pakko oli mennä katsomaan, onhan bändin ameriikansuomalainen rumpali Facebook-ystäväni ja merkittävä perinteisen rock 'n' rollin julkaisijan Norton Recordsin perustaja.

Onnistuttiinkin tapaaman kyseinen rumpalirouva Miriam Tavastia klubin ovensuussa. Viirin sijasta ojensin rouvalle pari alan suomalaista merkkivinyyliä, minkä jälkeen eikun viilentymään ravintolan puolelle. Ja se keikka: alkujäykistelyn jälkeen tapahtui jossain välissä ihme, joka bändin muutti alkukankean menon aivan mahtavaksi. Vierailija, suomen serkku Pepa Päivinen löysi tenorista sen oikean primitiivsvengin ja encoreiten jälkeen päästiinkin positumaan tyytyväisinä  varsin hottiin yöhön.

Kävin kesäteatterissakin, paikallisessa sellaisessa Veikkolassa. Ohjelmassa oli lapsille suunnattu tarina Vikkelä Väkevän voittaa. Matka maalaismaisemaan niittyjen ja metsien läpi korpimetsikköön järvenrantateatteriin oli varsin vaikuttava. Ilmatkin näyttivät suosivan, ja olihan minulla sateenvarjo turvana sen pakollisen sadekuuron varalta.

Näytelmän tarina oli hauska ja runsain musiikkiesityksin ryyditetty. Vaivaa oli nähty melkoisen spektaakkelin rakentamiseksi: esiintyvää väkeä oli roimasti, lavasteet olivat komiat ja musa toimi ja oli hyvin esitetty. Teatteriin tottumattomana olisin kaivannut zoomauksia mutta kun en ollut kyborgi ja kiikarit jäivät kotiin, piti tyytyä perinteiseen teatterin seurantaan.

Ladossa nautittiin kahvit lisukkeineen, paikalliselta yleisön edustajalta sain kuulla olevani Kauko Helovirran pojan kaksoisolento, mitä nyt sitten ihmetellen sulattelen vieläkin.

Pakollinen sadekuuro tuli sitten toisella puoliajalla (vai mikä se on) mutta näytelmä eteni pienen tauon jälkeen. Vikkelä voitti väkevän lopulta ja tyytyväinen mutta hieman kastunut yleisö poistui varmaankin näytelmän perusoppeja mielessään kertaillen. Ja luvattiinhan siinä muutakin syödä kuin pelkästään kasviksia, onneksi.

Lukupiiri on mitä ilahduttavin ohjelma! Tarleena Sammalkorpi ja Esa Leskinen olivat tehneet hyvin taustatyönsä. Tittamari Marttinen sekä lähetykseen soittaneet ihmiset tekivät tästä kiinnostavaa kuunneltavaa. Mukana oli myös pätkä Tove Janssonin haastattelua, jossa hän kertoi mm. lempimusiikistaan. Ilahduttava, sivistävä ja kiinnostava ohjelma!

Norjalaisen Kjell Ola Dahlin dekkarit ja kirjailija eivät olleet aiemmin tuttuja. Luin noin kuukauden aikana neljä dekkaria ja pidin lukemastani. Gunnarstrada ja Frölich ovat oiva parivaljakko tutkimuksia tekevinä poliiseina. Uskottavaa kerrontaa.

Luovan kirjoittamisen intensiivikurssi. Neljänä iltana kolme tuntia 7.6.-11.6.2010.

Lyhyydestä johtuen kurssi oli aika pintapuolinen. Kurssilla oli kuitenkin todella mukavaa ja se antoi luovaan kirjoittamiseen uusia näkökulmia ja käytännön vinkkejä.

Aloitin Dennis Potterin Pennejä taivaasta -sarjan katsomisen uudelleen saatuani DVD-boksin lainaan. Sarja teki aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen suomalaiseen tv-yleisöön muinaisella 70-luvulla jolloin minäkin sitä silmät pyöreinä katsoin. Jaksojen musiikkipläjäykset olivat tajunnanräjäytyksiä ja tarina outo, kiehtova ja laaduksas. Laadukkaaseen brittituotantoon oltiin jo totuttu Suomessakin.

Nyt sarja vaikutti jossain määrin halpatuotannolta. Pitkät kohtaukset dialogeineen loivat teatterimaisen vaikutelman, mitä en vanhastaan muistanutkaan. Musiikki ei luonut enää kummempaa taikaa, ja nuorenparin seksuaaliviritteiset ongelmat eivät enää kutittaneet omia genitaaleja. Mielenkiinto kuitenkin pysyi hyvin vireillä vaikka ihmettelinkin välillä, miksi ihmeesä jaksan katsoa tätä putkeen. Kokemuksen jälkihehku on kuitenkin voimakas ja positiivinen!

Toukokuun lopulla otin jännittyneenä kuunteluun The Nationalin uusimman albumin. Kokoonpanon edellinen levy (jonka hankin heräteostoksena toissakesänä kuultuani sitä Stupidossa asioidessani) on tullut kuunneltua lähestulkoon puhki ja odotukset High Violetia kohtaan olivat suuret. En joutunut pettymään - yhtye vain paranee julkaisu julkaisulta. Jälleen levyllinen loistavaa melankolista indiemaalailua, joka sopi erityisen hyvin soundtrackiksi parhaan ystäväni sydänsurujen paranteluun.